On tämä kyllä melkoista pohdintaa ja soutua ja huopaamista, kun näköjään minulla on tyyliin jokaisessa blogitekstissä vähintään yksi kysymysmerkki. Tähän postaukseen yritän nyt olla niitä tunkematta! :)

Olin eilen mieheni kanssa penkkiurheilemassa, ja oli jotenkin älyttömän liikuttavaa seurata, miten innokkaita lapsikatsojia yleisössä oli. Mietin, että olisipa aika ihanaa mennä oman lapsen kanssa tuollaiseen tapahtumaan. Jos joskus olen äiti, pyrin tekemään kaikkeni sen eteen, että 1) lastani innostetaan (mutta ei todellakaan pakoteta) niin penkki- kuin kilpaurheiluunkin ja 2) jos lapsi innostuu jostakin urheiluharrastuksesta, siihen myös panostetaan ajallisesti ja rahallisesti. Itse jouduin liian usein lapsena sen faktan eteen, että omassa harrastuksessani todellinen pärjääminen ja kehittyminen (kilpailumielessä) olisi vaatinut enemmän rahaa kuin mitä vanhemmillani oli / kuin mitä he halusivat siihen sijoittaa. En halua samaa omalle lapselleni. Tietenkin haluan myös, että lapsi oppii itse panostamaan hänelle tärkeään asiaan esim. säästämällä rahaa, tekemällä pieniä töitä harrastuksensa eteen yms. - en halua hänen kasvavan siihen, että hänelle tarjoillaan kaikki puitteet ja mahdollisuudet kultatarjottimella, vaan niiden eteen täytyy myös oppia itse tekemään töitä.

Lopuksi on vielä todettava, että en todellakaan halua itse päätyä sellaiseksi vanhemmaksi, joka yrittää elää unelmiaan lapsensa kautta, kanavoi omaa kunnianhimoaan häneen ja ottaa urheilun liian tosissaan (tyyppiä kentän laidalla kiroilevat isät / äidit). Hyi olkoon! Ja jos lapsi ei yksinkertaisesti halua kilpailla, se on aivan täysin hyväksyttävää eikä haittaa minua yhtään.

Ostin eilen elämäni ensimmäistä kertaa äitiysvaatteita, hetken mielijohteesta ja kun ne olivat niin kivoja. Tämä lienee jo vakava merkki jostakin? :D

Luin Project Mamaa ja inspiroiduin itsekin bloggaamaan aiheesta lapset ja kirjat. Kun olin pieni, minulle luettiin paljon, ja siitä lähtien olen ollut varsinainen kirjatoukka. Muistan tykänneeni etenkin siitä, kun isä luki minulle ääneen - hän osasi jotenkin eläytyä tilanteisiin ja henkilöhahmoihin juuri sopivasti, ei liikaa. Pyysin häntä lukemaan minulle vielä silloinkin, kun osasin jo itsekin lukea. Nyt asiaa pohtiessani tajusin yhden asian: olisi kyllä aika ihanaa, jos olisi oma lapsi, jolle voisi lukea kirjoja. Olisi hienoa pystyä tartuttamaan jälkikasvuunsa kipinä kirjoihin, lukemiseen ja ehkä myös kirjoittamiseen. Tämän myöntäminen on minulle melkoisen iso juttu, sillä en ainakaan vielä toistaiseksi ole kovinkaan usein nähnyt sieluni silmin tilanteita, joissa minulla todella olisi lapsi. Ehkä tämä enteilee jotakin? :)

Varoitus: Tämä on erittäin negatiivissävyinen postaus aiheesta, jota en ymmärrä ja joka saa niin sanotusti vereni kiehumaan.

Näin viime viikolla nuorehkon äidin, jolla oli suupielessä tupakka, vaunuissa taapero ja mahassa vauva (hänen raskautensa oli siis niin pitkällä, ettei mahan muodosta voinut mitenkään erehtyä). En voi ymmärtää, miten kukaan voi olla niin itsekäs, että altistaa lapsensa passiiviselle tupakoinnille, saati sitten kaikille niille haitoille, joita äidin raskausaikainen tupakointi voi aiheuttaa. Jos haluaa tupakoida, voisiko tehdä sen niin kaukana lapsestaan, ettei tämä joudu hengittelemään savuja? Ja jos tupakoiva nainen tulee raskaaksi, voisiko ajatella sen verran syntymätöntä lastaan, että lopettaisi tupakoinnin edes raskauden ja imetyksen ajaksi?

En tiedä miksi, mutta minun on joskus vaikea suhtautua toisten ihmisten lapsenhankintauutisiin. Jos esimerkiksi en osaisi kuvitella jotakuta vanhemmaksi, saatan olla aivan ällistynyt, jos kuulen hänen olevan äiti tai isä tai odottavan perheenlisäystä. Jos taas joku aiemmin vapaaehtoisesti lapseton hankkiikin yhtäkkiä lapsen, olen joskus huomannut pettyväni - ikään kuin kyseinen henkilö olisi jotenkin rikkonut "en tee niin kuin yhteiskunnan normit määrittelevät" -lupauksensa. Siis vaikkei sellaista edes olisi ollut olemassa. Joidenkin tuttujen lisääntymisuutisista taas innostun niin, että olen täynnä kysymyksiä ja uteliaisuutta.

Näitä tunteita on vaikea selittää, sillä ne tulevat jostain varsin syvältä. Olen kuitenkin saanut itseni kiinni niiden ääreltä niin monesti, etten voi kieltää niiden olemassaoloa. Ehkä ne aiheutuvat siitä, miten epävarma ja eksyksissä olen tämän aiheen kanssa.

Tulipas tästä sekava teksti - en tiedä yhtään, osasinko selittää asiaa niin, että joku lukija voisi saada juonen päästä kiinni. Ehkä yritän jatkaa aiheesta joskus myöhemmin!

Kuulin jonkun aikaa sitten eräältä tuttavalta, että hänen mielestään on jonkinasteinen merkki epäkypsyydestä, jos ei ole valmis hankkimaan lapsia vielä kolmikymppisenäkään. Mitä ihmettä? Jos pohtii ja harkitsee lasten hankintaa ja tuntee itsensä epävarmaksi aiheen kanssa, tekeekö se ihmisestä jotenkin epäkypsän? Mikä ihmeen kypsyysmittari lastenhankinta muka on? Siis tottahan toki lasten saaminen varmasti "kypsyttää" ja kasvattaa jokaista äitiä ja isää, mutta mielestäni on käsittämätöntä väittää, että lapsettomat ihmiset olisivat jotenkin epäkypsempiä kuin lapsia hankkineet ikätoverinsa. Minulle iskee aina tuollaisissa keskustelutilanteissa päälle kauhea vastarannankiiskeys, joten olisi tehnyt mieli tokaista vastaan jotakin dramaattista, tyyliin "no itse olen kyllä mielestäni hyvin kypsä ikäisekseni, vaikken koskaan haluakaan lapsia"! (Vaikka kumpikaan noista asioista ei siis pidä paikkaansa; en pidä itseäni erityisen kypsänä enkä myöskään ole päättänyt, että en haluaisi lapsia. Mutta jotenkin vaan haluan välttämättä päästä sanomaan vastaan tuollaisessa tilanteessa! ;) )

Kävin pitkästä aikaa lukemassa Maailma mustavalkoinen -blogia enkä voinut olla parkumatta. Blogin sarjakuvat ovat valtavan kauniita ja koskettavia, enkä ole vielä kertaakaan pystynyt lukemaan niitä kuivin silmin. Tuollainen suru vetää jotenkin sanattomaksi. Lisäksi tunnen syyllisyyttä siitä, että kieriskelen itse halutako-lapsi-vai-ei-pohdinnoissa, vaikkei ole ollenkaan varmaa, että pystyisimme koskaan edes lasta saamaan. Ja syyllisyyttä lisää tieto siitä, että moni lapsesta haaveileva joutuu luopumaan unelmastaan.

Ääh, en oikein osaa kirjoittaa tästä aiheesta. Kaikki kirjoittamani tuntuu jotenkin lattealta, kun kyseessä oleva asia on niin suuri ja surullinen.

Ps. Täytyy varmaankin ostaa tämä kirja.

Minua pelottaa moni asia mahdollisessa lastenhankinnassa. Tai oikeastaan "moni" on melko vähäpätöinen ilmaisu tähän kohtaan - minuahan pelottaa melkein kaikki. Mitä jos raskausaika on ihan kamalaa? Mitä jos masentuu / turhautuu / ahdistuu raskausaikana / sen jälkeen niin pahasti, että sekoaa? Mitä jos lapsi on vammainen, vakavasti sairas tms.? Mitä jos lapsen synnyttyä ei saa enää koskaan nukuttua? Mitä jos lapsen kasvatuksessa menee kaikki pieleen ja lapsesta tulee täysi hirviö? Mitä jos lasta ei rakastakaan? Mitä jos parisuhde menee pilalle lastenhankinnan myötä? Mitä jos lihoo aivan hirvittävästi raskauden aikana eikä enää koskaan pääse takaisin normaalimittoihin? Miten välttää toistamasta omien vanhempiensa tekemiä virheitä? Mitä jos aika kuluu liian nopeasti ja lapsi on yhtäkkiä jo teini? Miten ihmeessä teini-ikäisen kanssa pärjää? Mitä jos äitiys ei suju luontevasti? Mitä jos ei vain osaa? Argh.

Huh. Kylläpäs helpotti, kun sai avautua.

Lienee aiheellista kertoa jotain blogin kirjoittajasta ja hänen elämäntilanteestaan. Olen kihloissa ja asun yhdessä ihanan miehen kanssa. Asuntolainaa on, ja molemmilla vakituiset työt. Perhettämme täydentävät kaksi persoonallista koiraa. Elämä on kiireistä mutta pääosin mukavaa olematta kuitenkaan liian tasaista. Olen luonteeltani hieman hankala: ahdistun helposti milloin mistäkin, otan paineita, murehdin ja maalailen piruja seinille. Toisaalta osaan myös nauttia elämästä, ja välillä olen niin onnellinen, että meinaan pakahtua.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo vuosien ajan, ja välillä on mennyt huonommin, välillä paremmin. Nyt on hyvä vaihe, joka on jatkunut jo pitkään: olemme aika ällöttävän rakastuneita ja onnellisia, vietämme paljon aikaa ihan vain keskenämme - ja meillä on niin mielettömän hauskaa yhdessä, että se tuntuu välillä aivan käsittämättömältä tällaisesta perus-pessimististä. No, ehkä olemme ansainneet onnemme, sen verran pohjalla välillä kävimme!